Yleistä
Linnunrata on viehättävä näytelmä ja Espoon
Kaupunginteatterin esitys vie mukanaan. Kuolleita kohtia ei ole, mutta lukuisia
herkullisia yksityiskohtia, kuten Jyväskylän paheksuva herrasväki alussa ja
symbolisia viitteitä kuten Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin hahmo näytelmän
lopussa. (Hämeenkyrön sanomat,Marjukka Kangasmäki)
Kaksi asiaa jäi
suureksi arvoitukseksi. Minkä takia Linnunradan henkilöt vaikuttavat enemmän
sadan vuoden takaisilta näyttämöhahmoilta kuin todellisilta ihmisiltä.
Esityksestä olisi voinut tehdä teatraalisen kevyemmälläkin otteella. (Helsingin
Sanomat, Lauri Meri)
Epäsovinnaisen
naisen ia epäitsenäisen, mutta idealistisen nuorukaisen vaiheet nivoutuvat
Linnunradassa osaksi ajankuvaa, jossa leiskuvat paitsi taiteelliset, myös
poliittiset ia yhteiskunnalliset intohimot. Arkitasolla paria ympäröi vielä
tehokkaasti kuvattu Jyväskylän tekopyhä porvaristo tuomitsevine katseineen.
(Turun Sanomat, Carina Berg)
Toivottavasti
Linnunrata löytää tiensä muillekin näyttämöille, vaikkapa Tampereen Teatteriin,
jolla on osansa Ain'Elisabet Pennasen elämässä. (Hämeenkyrön
sanomat,Marjukka Kangasmäki)
Henkilöohjauksessa
rohkeus on kuitenkin pettänyt Niina Nurmisen fantastista kävelevää jalkalamppua
lukuunottamatta näyttämöllä liikuskelee vain toinen toistaan virheettömämpiä
laatukuvia. Hetkittäin esitys tuntuu suorastaan tukehtuvan rikkumattomaan söpöyteensä.
(Turun Sanomat, Carina Berg)
Skådespelararbetet
och musiken är det bästa i pjäsen. Matti Puurtinens kompositioner till de
aktuella poetemas dikter är välgjorda, också de i 1970-tals stil. (Huvudstadsbladet,
Karmela Bélinki)
Toinen kummastus
liittyy musiikkiin, joka puolestaan on täysin irrotettu näytelmän epookista.
Matti Puurtisen sävellykset ovat 1970-luvun puhdistettua teatterilaulua Toni
Edelmannin tyyliin. (Helsingin Sanomat, Lauri Meri)
Käsikirjoitus
kuljettaa tarinaa 1900-luvun hengessä kauniisti soi den. Ain'Elisabetin ja
Juhani Siljon runot pääsevät oikeuksiinsa niin Matti Puurtisen säveltämissä
lauluissa kuin itse dialogissakin. (Länsiväylä, Teija Himmelroos)
Elämää suurempi rakkaustarina kulkee
yksinkertaisuudessaan kiinnostavasti alusta loppuun. Ei, niin että tarina olisi
yksinkertainen, vaan se kerrotaan paisuttelematta. Murheella ja kärsimyksellä
ei tässä näytelmässä mässäillä. Rakkaus itsessään ei sekään vavisuta. Se elää
pettymyksissä, ilossa ja surussa. Kulkee rinna1la, mutta on koko ajan läsnä. Se
saa näytelmän hehkurnaan, luo ihmeellisen lähes puhdistavan harmonian.
Linnunrata on rakkaudella tehty. (Länsiväylä, Teija Himmelroos)
Linnunrata näyttää,
millaista teatteria tehtiin viime vuosisadan alkuvuosina: ylevää,
ylidramaattista, nykysilmiin huvittavaa.
Varsinainen näytelmä
on kuitenkin modernisti tehty, teknisesti sujuva, musiikillinen, romanttinen
tarina. Suomalaisen yleisön rakastamaa perusteatteria, joka on hyvin
harjoiteltu ja sisäistetty. (Ilta-Sanomat, J.T. Laakso)
Näytelmän tekstistä
Kokeneen
teatterimiehen Jotaarkka Pennasen esikoisnäytelmä Linnunrata on romanttinen
tarina taiteilijarakkaudesta ja naisen mahdollisuudesta elää omaehtoista elämää
1900-luvun alun pikkukaupungissa. Linnunrata on syvimmillään, kun se pohtii
miehen ja naisen valintoja. Samalla se tekee muutamia kiinnostavia, ei kovin
tuoreita, mutta usein arjessa unohtuvia havaintoja rakkauden ja rakastelunkin
rajoista. (Aamulehti, Matti Wacklin)
Aluksi olisi
ensiarvoisen tärkeää nähdä edes vilaukselta, mihin Juhani Siljon runoilijanmaine
ja Ain'Elisabet Pennasen rohkeus perustuvat. (Helsingin Sanomat, Lauri Meri)
Pennanen on
tutkinut persoonallisen sukunsa tarkasti, mutta onnistuu parhaimmillaan
nostamaan tekstinsä yksityisestä yleiseen, mikä ei ole patsastelua suosivissa taiteilijanäytelmissä
aina tavallista.
(Aamulehti, Matti
Wacklin)
Linnunrata ei
kuitenkaan ole historiallinen näytelmä, vaan pohtii rakkauden olemusta, naisen
asemaa ja elämää yleensä. Se on sekä yllättävän romanttinen että karu. (Hämeenkyrön
sanomat,Marjukka Kangasmäki)
Vaikka näytelmä on
dramaturgisesti keskeneräinen, katsojalle välittyy melko selkeä kuva
Ain'Elisabetin ia Siljon suhteesta ja sen subjektiivisista ulottuvuuksista.
(Turun Sanomat, Carina Berg)
Jotaarkka Pennanen
kuvaa Linnunradassa Ain'Elisabet Pennasen ja Juhani Siljon vaikeata
rakkaussuhdetta ja samalla sitä, miten eri tavalla mies ja nainen rakkauden
kokevat. (Hämeenkyrön sanomat,Marjukka Kangasmäki)
Ongelmiakin riittää.
Linnunrata on paikoin kirjallinen tuote, jonka hahmot eivät kasva täyteen
mittaansa. (Aamulehti, Matti Wacklin)
Jotaarkka Pennasen
teksti on nasevaa, paikoin liikuttavaa, mutta useimmiten hellän humoristista.
Nykyajasta katsoen Ain'Elisabet Pennanen ja Juhani Siljo ovat kaikessa
idealistisuudessaan naurettavia.
Mutta Linnurata on myös ikiaikainen
miehen ja naisen välistä suhdetta kuvaava tarina. Taisteluahan se on. (Kansan
Uutiset, Arja-Anneli Tuominen)
Näyttelijöistä
Ain'Elisabet
Pennasta esittävä Katriina Honkanen luo kirjailijasta raikkaan ja tuoreen
hahmon, joka uskaltaa elää, rakastaa ja olla uskollinen itselleen. Vaikka hän
on romanttinen kaunosielu, hänessä on voimaa ja selkärankaa, mutta myös
puhtautta kaikkien kokemuksiensa jälkeen. (Hämeenkyrön sanomat,Marjukka
Kangasmäki)
Kovin monisävyisiä
hahmoja ei nähdä. Katriina Honkanen on silti luonteva ympäristön paineissa
taistelevana Ain'Elisabetinä. (Aamulehti, Matti Wacklin)
Voimaa olisi ollut
käytössä enemmänkin. Kaunisäänisen Katriina Honkasen Ain-Elisabet on nyt
avoimuudessaan ja puhtoisuudessaan täydellinen runotyttö, mutta sisäisestä
energiasta jää paljon myös reserviin. (Turun Sanomat, Carina Berg)
Katriina Honkanen
Ain'Elisabetina kaikin puolin kuulas ja topakka. (Helsingin Sanomat, Lauri Meri)
Katriina Honkasen
Ain'Elisabet on tasapainoinen, ehdoton oman tiensä kulkija. Honkanen säteilee
innostusta ja ideologiaa. Ehkä liiankin samankaltaisena alusta loppuun. Tuntuu
kuin mikään ei järkyttäisi hänen maailmankuvaansa, vaikka elämä on julman raadollinen.
(Länsiväylä, Teija Himmelroos)
Katriina Honkanen
on ulkokohtainen Ain'Elisabet. Hän on jotenkin liian kiltti, hänestä puuttuu se
ambivalentti seksuaalisuus, joka vei Pennasta. (Kansan Uutiset, Arja-Anneli
Tuominen)
Nimiroolissa
Katriina Honkanen on suloinen, vaalea Suomi-neito. Ei ihme, että aikakauden
sivistyneistö kilvan haluaa hänet muusakseen. Matti Puurtisen säveltämät laulut
sopivat hyvin Honkaselle. (Ilta-Sanomat, J.T. Laakso)
Katarina
Honkanen som en eterisk och samtidigt stark Ain'Elisabet och Hannele Lauri som
en till "verklig" kärlek oförmögen Ebba dominerar trots att Hannu
Kiviojas svaga och lättpåverkade Siljo är en väl genomtänkt och utförd
rollstudie. Katriina Honkanen får också sångerna att leva. Det är hon och
Hannele Lauri (med djup, spännande talröst och karismatiskt väsen) som bär upp
pjäsen. (Huvudstadsbladet, Karmela Bélinki)
Hannu Kiviojan
Juhani Siljo on kulmikas, jäykkä ja ahdistunut puhtaana itsensä pitänyt
runoilija. Ilman Ain'Elisabetin uskoa sielujen harmoniaan on vaikea käsittää,
mitä hän Siljossa näki ja mikä oikeastaan oli heidän suhteensa ydin. Vain niissä
kohdissa, joissa runot puhuvat, Siljokin nousee ahdistuneesta olemuksestaan
vapauteen. (Hämeenkyrön sanomat,Marjukka Kangasmäki)
Hannu Kiviojan
Siljo on kahden tulen välissä hapuileva runoilija, joka ei kykene päätöksiin. (Aamulehti,
Matti Wacklin)
Hannu Kivioja on
Siljon roolissa herkkä ja hauras. Muut tyypittelevät ympärillä erilaisina
demoneina. (Helsingin Sanomat, Lauri Meri)
Maneereistaan
vapautunut Hannu Kiviojakin joutuu selvästi jarruttelemaan herkän ja
omintakeisen Siljon roolissa. (Turun Sanomat, Carina Berg)
Hannu Kivioja
Siljona on mukavan surkuhupaisa, väliin täynnä intohimoa väliin itsekästä
kiukuttelua ja on hetkiä, jolloin hän häpeää rakastettuaan tämän tinkimättömyyden
takia. (Kansan Uutiset, Arja-Anneli Tuominen)
Juhani Alarik Siljo
on erinomainen vastapari Ain'Elisabetille. Hannu Kiviojan Siljossa ei ole mitään
stabiilia. Hän häilyy tunnetilasta toiseen eläen omissa maailmoissaan, omaa
ihannettaan. Välillä hän on kiivas, välillä täysin lepsu, runollisuudessaan
intohimoinen ja yhtäkkiä tavattoman kuiva ja tunteeton. (Länsiväylä, Teija
Himmelroos)
Sankariparin
toisena osapuolena, Juhani Siliona Hannu Kivioja raottaa laulutaitoaan
onnistuen haikean runollisessa esityksessä koskettavasti. Kiviojan runoilija on
muutenkin onnistunut roolityö. Nuori mies rimpuilee äitinsä ja jo nuorena
tanttamaisen sisarensa (Niina Nurminen) sekä toisaalta voimakkaita seksuaalisia
tunteita herättävän Ainin välillä. (Ilta-Sanomat, J.T. Laakso)
Hannele Laurin Ebbe
Winter on vapaan nautinnon papitar, jonka filosofia ei takaa tyydytystä. (Aamulehti,
Matti Wacklin)
Erityisen
ongelmallinen on leskirouva Ebba Winterin hahmo. Näytelmän eroottinen
nautiskelija pienentää liiaksi runoilijattaren piirteitä, etenkin kun roolin näyttelee
Hannele Lauri koko karismallaan. (Helsingin Sanomat, Lauri Meri)
Näytelmän
toimivuuden kannalta erittäin tärkeä henkilö on Ain'Elisabetin ystävätär Ebba.
Hän luo kahden runoilijan rosoisen rakkauden oheen maallisempia juonteita ja
tarpeellista komiikkaa. Hannele Lauri on Ebbana luontevasti räväkkä, rehellinen
oman edun tavoittelija, jonka on vaikea uskoa kaihoavan todellisen rakkauden
perään. (Hämeenkyrön sanomat,Marjukka Kangasmäki)
Näiden kahden suhdetta todistaa Hannele
Laurin Ebba. Ebba on näyttelijätär ja Ain'Elisabetin ystävä. Hän ei ole koskaan
rakastanut ketään ja leikkii miehillä eroottista peliään. Laurin tulkinta on
hersyvä. Ronski viettelijätär osaa nauraa itselleen, ei liioittele ja on täysin
uskottava sutkauksissaan. Hän tuo suoruudessaan tervejärkisen tuu1ahduksen
runolliseen rakkaussuhteeseen.
(Länsiväylä, Teija Himmelroos)
Karismapisteet
menevät Hannele Laurille, joka on ilmestys rehevänä ja iloluontoisena Ebba
Winterinä. Sydämellisen syöjättären ia lojaalin ystävän sielu on täynnä
siviilirohkeutta, joka ansaitsee kappaleensa suurten taiteilijoiden tarinassa.
(Turun Sanomat, Carina Berg)
Hannele Lauri tekee
Ebbasta rehevän maanläheisen ihmisen. Hän on kaunotar ja tietää sen, hänelle
miehet ovat saaliita. Mutta jossain määrin hän on mustasukkainen Ain
'Elisabetin idealistisille rakkauskokemuksille.
Lauri on näyttämöllä
kotonaan, hänen hahmonsa piristää. (Kansan Uutiset, Arja-Anneli Tuominen)
Toteutuksesta
Markus R. Packalénin
lavastus on pelkistetty ja toimii hyvin. Tellervo Helmisen puvustus on
erityisen onnistunut Ain'Elisabet Pennasen ja Miili Airilan kohdalla, mutta kun
Aarne Orjatsalo Marko Reinolan persoonassa ensimmäisen kerran tulee näyttämölle
rakastajana kosken kuohuista, vaikutus on melkein tyrmäävä. Sekä puvustaja että
ohjaaja ovat synnyttäneet entisaikojen romanttisen rakastajan. (Hämeenkyrön
sanomat,Marjukka Kangasmäki)
Jotaarkka Pennasen ohjauksessa, jolle Markus
R. Packalénin puusävyinen pelkistetty lavastus antaa tilaa, ohjenuorana on
realismin romantisointi. Se kantaa kohtuullisesti, mutta asettaa välillä näyttelijät
aika hankalaan paikkaan. (Aamulehti, Matti Wacklin)
Yksinkertainen
lavastus antaa tilaa näyttelijäntyölle. Alkuun jatkuva aitojen siirtely ja
ihmisten kulku lavasteissa häiritsee ja tuntuu tarpeettomalta. Väliin moinen
tekee esityksestä tahattoman koomisen. Lintuina raakkuvat näyttelijät ihmetyttävät,
vaikka äänimaailman luominen ihmisvoimin onkin kiehtovaa. Näytelmän
loppupuolella asiaan jo tottuu ja kulissien vaihto tukee näyttämöllä tapahtuvaa
toimintaa. Oivallisena esimerkkinä mainittakoon hulppea autoajelu yskivine
moottoreineen. (Länsiväylä, Teija Himmelroos)
Linnunrata
kunde ha blivit en stor pjäs. Manuset och formen är dock överambitiösa och överbearbetade
med både sånger och koreografiska krumbukter. Därtill kommer en scenografi, som
föga stöder skådespelarna. Regilösningarna i känsliga scener gör ett rumphugget
intryck och alltför många scener går ut på 1970-tals agitpropstil att stå rakt
upp och ned på scenen, händerna vid sidan. Trots alla extra element saknas den
spänning som gör melodram till drama. (Huvudstadsbladet, Karmela Bélinki)
Linnunradan
lavastus on Markus R. Packalénin käsissä muotoutunut näkemyksellisesti
kauniiksi ja teknisesti hyvin toimivaksi, kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Viisto koroke halkeaa kätevästi Ainin huonekaluiksi yhtä aikaa dialogin kanssa.
Hauska yksityiskohta on myös auto, joka muodostuu lavastesermistä ja Petri
Poikolaisen ääntelystä. (Ilta-Sanomat, J.T. Laakso)
Kirjailijan itsensä
ohjaama esitys ei millään tahdo päästä käyntiin. Tilannetta ja henkilöitä ei
pohjusteta kunnolla. Näytelmän keskeinen jännite syntyy tietenkin siitä, että pääpari
saa vähitellen kuulla toisistaan sekä totuuksia että valheita. Jännite vain ei
tahdo toimia, jos yleisö kulkee koko ajan jälkijunassa. (Helsingin Sanomat,
Lauri Meri)
Realistisesti
kerrottuna tämäkin lovestory olisi silti ulkopuolisille melko tylsää
seurattavaa. Pennanen on kuitenkin ottanut riskin ja ohjannut näytelmänsä isoäidin
perintöä kunnioittavalla otteella. Historiallinen poseeraus rajautuukin näyttämöllä
puvustukseen: kaikki muut ratkaisut leikkaavat kerrontaa irti ajankuvasta
tavalla, joka on sopusoinnussa päähenkilöiden ajatusmaailman kanssa. (Turun Sanomat, Carina Berg)
Kirjallista sävyä
korostavat Ain'Elisabet Pennaselta ja Juhani Siljolta lainatut runot, joita
Matti Puurtinen on kietonut kiehtovaan sävelasuun. Vaikka Katriina Honkanen
(Ain'Elisabet) ja Hannu Kivioja (Juhani Siljo) tulkitsevat lauluja
koskettavasti, luettavaksi tarkoitetut tekstit eivät avaudu niin, että ne
tuottaisivat esitykselle lisäarvoa. Ne jäävät irrallisiksi jo siksi, että
Jotaarkka Pennnanen pitäytyy perustarinassaan enimmäkseen pinnassa. Hän ei
syvenny hahmojensa sisäiseen temmellykseen. (Aamulehti, Matti Wacklin)
Dialogi on rohkean
runollista ja sitä rytmittävät tämän tästä Pennasen ja Siljon teksteihin sävelletyt
laulut (Turun Sanomat, Carina Berg)